Tänä vuonna en ole valokuvannut tarpeeksi. Ostin polaroid-kameran, josta olin kauan haaveillut, mutta vajaa kaksikymmentä kuvaa ei ole hirveän paljon. Lähes taskukokoinen puolijärkkärini on jäänyt kotiin liian usein - ja pakko myöntää, niin olen itsekin. En ole osannut kaivata valokuvaamista ennen kuin nyt; tajusin kaipaavani hetkibongailua. Ikuistamisen arvoisia hetkiä.
Kun mietin kuluneen vuoden parhaita asioita, listasta ei tullut aivan hirveän pitkä. Tajusin, etten ole osannut keskittyä hetkiin. Olen suorittanut ja hupsista, kulunut loppuun.
Haluan löytää jälleen sen mielenmaiseman, jossa onneen riitti tuttu baari ja hämyiset hymyt, joki, paahdetut vaahtokarkit, oikeat sävelet ja sävyt. Niin - haluan olla taas onnellinen. Tänä vuonna aion avata taas silmäni, ehkä kameran linssin avustuksella. Tilasin juuri ohuemman objektiivin, jotta kamera tarttuisi mukaan taas vähän useammin.
Mikään ei ole nyt varmaa, mutta yritän löytää voiman jostain syvältä sisältäni. Joten, tänä vuonna: valokuvaan enemmän, matkustan Pariisiin mukanani sininen reppu ja laukku (liput ostan heti kun tiedän milloin kesälomani on), opettelen olemaan itselleni hellä. Jos onni on myötä, muutan syksyllä ulkomaille opiskelemaan - mutta se ei ole juuri nyt oleellista, haen vain sitten uudestaan.
Mikään ei ole nyt varmaa, mutta yritän löytää voiman jostain syvältä sisältäni. Joten, tänä vuonna: valokuvaan enemmän, matkustan Pariisiin mukanani sininen reppu ja laukku (liput ostan heti kun tiedän milloin kesälomani on), opettelen olemaan itselleni hellä. Jos onni on myötä, muutan syksyllä ulkomaille opiskelemaan - mutta se ei ole juuri nyt oleellista, haen vain sitten uudestaan.
